Pulla syö pullaa

Mua vähän pyörryttää. Äitini puhui juuri Amerikassa asuvan tätini kanssa Skypessä, ja he kysyivät minulta, että haluaisinko lähteä koko ensi vuodeksi Amerikkaan vaihto-oppilaaksi. Kiljuin tietenkin heti, että KYLLÄ! Vaihtoon, high schooliin Alaskaan? Kuinka monta kertaa elämässään saa tehdä jotain tuollaista?

Sitten huolestuin. Joutuisinko käymään ysiluokan uudestaan? Voisiko amerikkalaisen high schoolin todistuksella pyrkiä Torkkeliin? Entä kaikki ystäväni? Olen nyt todella lähellä itkemistä. Tiedän, että jos tämä kokemus millään tavalla estäisi pääsyni Torkeeliin, en mene, sillä kaikki nämä vuodet mä olen jaksanut panostaa kouluun siinä toivossa, että mä vielä jonain päivänä pääsen Helsingin kuvataidelukioon. (Sillä mä olen jo päättänyt, että mä pääsen sisään, siitä ei keskustella. :D ) Tietenkään mitään ei ole pakko päättää tällä sekunnilla. Tiedän jo että pärjäisin siellä. Kielitaidollani pärjään paremmin kuin hyvin, pidän TODELLA paljon tädistäni ja hänen miehestään ja serkuistani, Alaskassa on uskomattoman kaunis luonto ja saisin ajaa autoa! Ja tiedoksi: Alaska ei todellakaan ole sellainen helvetti, kuin ihmiset luulevat! Vietin siellä puolet yhdestä kesästä, enkä muista, että Suomessa olisi ollut sellaisia helteitä. Talvisin kyllä voi olla pari metriä lunta, mutta sitä varten amerikkalaisilla on "snow day"t. No, yritän kuitenkin miettiä tätä ystävieni ja vanhempieni kanssa.

Palasin tänään ystäväni luota Tampereelta. Kaverini asuu yksin, joten vanhempiani aina huolestuttaa, mitä siellä teen. Tällä kertaa olin ihan kunnolla. ;) Kuitenkin, huuleeni ilmestyi jotain, mikä näytti huuliherpekseltä. Tietenkin heti alkoi hirveä kuulustelu siitä, ketä olen suudellut, ja pitääko nyt puhua seksistä, ja kaikkea ahdistavaa, minkä ei vanhemmille pitäisi kuulua mitenkään. Yh, ei se edes välttämättä ole huuliherpes, tyhmät.


Viikon alussa minun piti taas ottaa itseäni niskasta kiinni. Sen sijaan kuitenkin söin kuin hevonen joka päivä ja koko ajan. Olen lihonnut varmaan sata kiloa, sillä en ole päässyt lenkillekään. Parin päivään en ole päässyt vaa'alle, mutta huomenna saadaan tietää. Mutta mikä yllätti oli, miten rennosti asian. Ahdistuin syömisestä vain hetkittäin, ja ajattelin, että "kun mulla on nälkä niin mä perkele syön". Huomasin, jopa miten aloin katsella normaalipainoisten, ja jopa minua täyteläisempien ihmisten vartaloita ja ajattelin, että "tuo näyttää kauniilta, terveeltä ja viehättävältä". Onkohan tämä taas yhden sekavan ja ristiriitaisen parantumisvaiheen alku? En tiedä, mutta en silti ole hylännyt ihanteitani ja tavoitteitani alipainoisesta ja nääntyneestä kehosta. Katsoo nyt miten mieli vielä muuttuu.

Pyydän anteeksi kilometripostausta.