Lomalla kipeenä olossa on ollut vain yksi hyvä puoli ja se on se, että vaikka olen syönyt normaalisti, en ole voinut ahmia, ja joulukilot ovat itseasiassa lähteneet. Sitä ei vain yksinkertaisesti tule kamala nälkä kun vain niistää sohvalla ja katsoo huonoja tositv ohjelmia. Toivon kuitenkin tervehtyväni keskiviikoksi, kun koulu alkaa ja aloitan taas laihdutuksen. Mun pitää laihtua kolme kiloa kuussa, jos aion pysyä lupauksissani. Ei mahdotonta, mutta vaatii kuria. Tiedän pystyväni siihen normaalilla laihdutuksellani ja liikunalla, mutta normaalisti myös lipsahtelen, ja sitä pitää ruveta valvomaan tiukemmin. Palaan siis vanhaan tapaani pitää kirjoja ja taulukoita KAIKESTA. Se toimi ennen ja toivottavasti toimii nytkin.

Tänään on ollut hieman poikkeuksellinen päivä, kun on ollut vieraita, ja heitä varten oli vähän ylimääräisiä herkkuja, mutta en ole kuitenkaan mättänyt mitenkään merkittävästi. Ihana ystäväni tuli pitämään minulle seuraa ja sain jutella ihmiselle pitkästä aikaa kunnolla pienen katkeran ihmisvihausjaksoni jälkeen.

Mä oon viimeaikoina ehtinyt ajatella paljon masennusta. Oon melkein aina tiennyt olevani masentunut. Välillä oon omituisen pirteä, ylisosiaalinen ja muuta ällöttävää, mutta kaiken sen läpi tiedän, että pian olen taas pohjalla. Joskus masennun todella pahasti, enkä välitä mistään pitkään aikaan. Viimevuoden alussa kävi niin, ja pelkään että nyt käy uudestaan. Vaikka itsesäälissä on kiva rypeä, niin kukaan ei kuitenkaan pidä siitä kun fiilis on niin paska, ettei halua tehdä muuta kuin itkeä yksinäisyyttään ja rumuuttaan. Oon vieläkin katkera uudesta vuodesta. Menin yksin nukkumaan joskus kahdelta ja itkin sängyssä. Mä olen niitä ihmisiä, jotka itkevät äärimmäisen harvoin, mutta ei siksi, etten haluaisi, vaan siksi, etten pysty. Silloin mä kuitenkin itkin. Se ei kuitenkaan ollut mukavaa itkua. Se oli kivuliasta ja sydäntäraastavaa hiljaista itkua. No se siitä.