Lightness

Olen ehkä maailman huonoin paras kaveri. Täällä mäkin dataan, kun ystäväni pelaa huoneessani pasianssia. Se kyllä sanoi, että halusi nukkua, mutta silti huono omatunto. :< Toinen ihana ystäväni lähti juuri kotiin. Askartelin hänellekin rannekorun ja sovimme, että aloitamme ABC:n huomenna. Pysyn siinä. Pysyn. En ole ikinä päässyt päivää viisi pidemmälle, koska olen niin luuseri. Nyt todistan kaikille, että pystyn siihen. Ja itse asiassa minun pitääkinp ystyä siihen, jos haluan vielä pysyä edes jonkinlaisessa aikataulussa laihdutukseni kanssa. Nyt on onneksi hyvä ystävä mukana helpottamassa matkaa. :) Tiedän, että hän pystyy siihen, joten se on vain minusta kiinni.

Tämän päivän syömiset menivät hyvin. Heräsin kymmeneltä, ja katsoin elokuvia. Söin palan leipää, kupin jugurttia proteiinijauheen kanssa ja illalla leivoimme pannukakkua, josta söin 5 ja puoli palaa josta taas osan oksensin. Kävimme vuorotellen oksentamassa vessassa kaverini kanssa, ja takaisin tultuamme keskustelimme siitä ja ällötimme kolmatta ystäväämme. :D Pannari maistui muuten ihanalata tullessaan ylös. Vieläkin pehmeää ja makeaa ja se tuntui käsissä hyvältä.

Yksi elokuvista joka katsoin tänään oli nimeltään Fur. Olin koko elokuvan ajan aivan haltioissani. Se oli niin kaunis ja koskettava ja monin tavoin mielenkiintoinen, etten välillä voinut olla huokaamatta ihastuksesta. Varsinkin erilaiset hahmot tekivät elokuvasta mieleenpainuvan. Harmi ettei kaupunkini kirjastosta löydy kirjaa, jonka pohjalta se on tehty. Se kertoo valokuvaaja Diane Arbusista, joka eli 1900-luvun puolivaiheilla.

Only for us

Eilen askartelin itselleni punaisen rannekorun. Yleensä niillä on tarkoitus näpäyttään itseään, kun ajattelee ruokaa, mutta minun korunani ei kovin kivuliaaksi voi kutsua. Itse asiassa sitä tuntee tuskin ollenkaan. Tänään söin taas ihan kivasti. Ennen kuin kurotin leipäkorille päin, katsoin rannettani, ja tiesin, että en oikeasti halunnut syödä, mutta mätin taas ruokaa naamaani siitä huolimatta. Toivon, ettei syömishäiriöni ole muuttumassa ahmimishäiriöksi. Hyi. En kestäisi sitä. En pysty kunnolla kuvailemaan läskiahdistukseni mittakaavaa tällä hetkellä. Omassa nahkassa on vain niin sietämätöntä, että haluaisin piilotella peiton alla niin kauan, kunnes kuihtuisin siedettävän kokoiseksi. Ja silti syön ahdistukseeni. Hyvä minä, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. En enää pysty edes oksentamaan. Se ei vain jotenkin onnistu. Olen vain yksi suuri epäonnistuminen.

Tänään isä kertoi, että hän oli vuokraanut hiihtolomaksi meille mökin Rukalta puoliksi serkkujemme kanssa. Vaikka olin vain noin tuhat kertaa sanonut, etten halua lähteä. Mutta eihän kukaan minun päätöstäni kunnioita. Ei voisi paskan vertaa kiinnostaa istua seitsemää päivää keskellä lumikasaa ja kuunnella, kuinka olen hyödytön ja epäkohtelias, kun en suostu laskettelemaan, vaikka siitä on maksettu. Kaikkein eniten harmittaa, että olisin halunnut viettää aikaa kavereideni kanssa sen sijaan, että homehdun vihaamieni ihmisten kanssa neljän seinän sisällä ilman yksityisyyttä. Ja mitäs minä teen neljän seinän sisällä? Syön. Eikä mikään ole ahdistavampaa, kuin ihmisten edessä syöminen. Sitten käynkin kaapeilla taas varkain. Lomaan on kuitenkin vielä muutama viikko. Luulen, että ehdin siinä ajassa vielä tehdä kantani asiasta selväksi.

Huomenna hyvä ystäväni tulee tänne yökylään. Ystävä jonka kanssa aina jotenkin päädyn leipomaan. Ylihuomenna olen toisen ystäväni kanssa menossa elokuviin. Voisiko paremmin mennä? No joo, voisin ehkä olla vielä rampa etana, mutta muuten uskon, että tämä oli tässä. Saan maanantaina tervehtiä uutta Super Size Metä. Haluan vain nukkumaan. En saa ikinä nukkua tarpeeksi. Aina pitää nousta koulun, jossa en opi mitään, pitää nousta syömään ruokaa jota ei tahdo, pitää nousta tekemään mitä tahansa, mitä joku muu tahtoo minun tekevän. Entä jos vain jäisin nukkumaan? Kyllä maailma ilman minuakin pyörii.

Kill me

Eilen aivan sairaan nälkäinen. Aluksi se ei ollut edes mitenkään häiritsevää, vaan söin koulussa ylimääräisen karjalanpiirakan. Sitten rupesin oikeasti valittamaan nälkää. Tein varmaan kaikille vastaan tulijoille päivän aikana selväksi, että halusin syödä. Koulun jälkeen menin kauppaan ja ostin puolen litran pullon kokis lightia, 200g herneitä ja vajaa 300g purkin soijajäätelöä. Söin ne heti kun pääsin kotiin. Söin aivan valtavasti. En viitsi edes listata kaikkea. Yhteensä tuli n. 2500 kaloria, ja painokin nousi ihan mukavasti. Kun aamulla astuin vaa'alle, ei itku ollut kaukana.

Vielä omituisempaa oli, miten nälkäinen olin tänään. Aamulla en syönyt mitään, mutta koulussa oli pakko syödä kolm enäkkäriä ihan vain koska oli niin nälkä että sattui. Ja se paheni päivän mittaan. Kotiin tultuani aloin syödä mysliä ja paahtoleipää. Tänään olen syönyt neljä palaa paahtoleipää, ja neljä kulhollista mysliä ja jogurttia. Halusin todella oksentaa, mutta olen päättänyt olla leimaamatta itseäni bulimikoksi. Toisaalta tuntuu typerältä kieltää itsestäänselvä. Lenkillekin piti lähteä, mutta jummasin koneelle, ylläri.





Aloimme sisääajamaan koneelle elokuvavalinnaisen elokuvaamme nauhalta, ja ahdistuin valtavasti kohtauksessa, jossa kävelin selkä kameraan päin, ja näytin valtavan läskiltä. Ei ole vitsi, selkäläskit näkyi paidan läpi. Vituttaa, kun kahta muuta päärosaa näyttelee sellaiset vitun laihat tytöt, joista toinen on kaikkein suurin inspiraationi. Molemmat ovat hyviä ystäviäni, joista toinen on nätin hoikka, jolla on hyvät tissit, minkä pitäisi olla lähes mahdoton yhtälö. Se toinen taas on pitkä, uskomattoman kaunis ja painaa korkeintaan jotain kymmenen kiloa. Oon ehkä viiden vuoden ajan sanonut, että siitä tulee malli, ja eilen hän kertoi, että lähetti kuviaan jollekin mallitoimistolle. Revin oikeasti perseeni, jos siitä ei tule mallia.

Osa musta haluaa kävellä terveydenhoitajan luo ja huutaa: "Anna lääkkeitä! Lukitse huoneeseen! Tee mitä vaan, jotta mä säästyisin itseltäni!", mutta se tarkoittaisi osastolle joutumista, mika itsessään olisi mielestäni mukavaa, mutta olen muilta osasatolla olleilta ystäviltäni kuullut, miten siellä hoidetaan syömishäiriöisiä, eikä ajatus enää oikein houkuta. Kaikki muu on ok, mutta miksi helvetissä ihmiset pitää panna syömään kahden tunnin välein? Luokallani oleva syömishäiriöinen tyttö ilmestyi tänään kouluun kesken tunnin. Opettaja kysyi, missä tämä oli ollut, ja vastaukseksi sai "Hämeenlinnassa", joka tarkoittaa täälläpäin osastolla. Olin täysin kiehahtaa kerran, kun hän puhui avoimesti hoidostaan eräskin matikan tunti. Oletko todella itsestäsi ylpeä? Pitääkö tosiaan kertoa kaikille, miten et pystynyt syömään sitä yhtä helvetin jugurttia? En tiedä, ehkei se ole mitään, mutta mielestäni nämä asiat ovat sellaisia, joita ei tarvitse kuuluttaa.

Mä lupaan lupaan ja vielä kerran lupaan päästä oikealle suunnalle tän laihdutukseni kanssa. Mä juoksen, mä näen nälkää, mä tarvittaessa oksennan. Mun pitää askarrella itselleni sellainen rannekoru, jolla voin aina näpäyttää itseäni kun ajattelen syömistä. Taidanpa tehdä reissun tiimariin huomenna. Yhyy, Atomi vaan on täynnä mun vihollisiani, vitun atomiteiniarmeija.

Köh, pitäisi ehkä jakaa näitä kirjoittamisen aiheita eri postauksiin, ettei tule kerralla tällaisia romaaneja.

Pulla syö pullaa

Mua vähän pyörryttää. Äitini puhui juuri Amerikassa asuvan tätini kanssa Skypessä, ja he kysyivät minulta, että haluaisinko lähteä koko ensi vuodeksi Amerikkaan vaihto-oppilaaksi. Kiljuin tietenkin heti, että KYLLÄ! Vaihtoon, high schooliin Alaskaan? Kuinka monta kertaa elämässään saa tehdä jotain tuollaista?

Sitten huolestuin. Joutuisinko käymään ysiluokan uudestaan? Voisiko amerikkalaisen high schoolin todistuksella pyrkiä Torkkeliin? Entä kaikki ystäväni? Olen nyt todella lähellä itkemistä. Tiedän, että jos tämä kokemus millään tavalla estäisi pääsyni Torkeeliin, en mene, sillä kaikki nämä vuodet mä olen jaksanut panostaa kouluun siinä toivossa, että mä vielä jonain päivänä pääsen Helsingin kuvataidelukioon. (Sillä mä olen jo päättänyt, että mä pääsen sisään, siitä ei keskustella. :D ) Tietenkään mitään ei ole pakko päättää tällä sekunnilla. Tiedän jo että pärjäisin siellä. Kielitaidollani pärjään paremmin kuin hyvin, pidän TODELLA paljon tädistäni ja hänen miehestään ja serkuistani, Alaskassa on uskomattoman kaunis luonto ja saisin ajaa autoa! Ja tiedoksi: Alaska ei todellakaan ole sellainen helvetti, kuin ihmiset luulevat! Vietin siellä puolet yhdestä kesästä, enkä muista, että Suomessa olisi ollut sellaisia helteitä. Talvisin kyllä voi olla pari metriä lunta, mutta sitä varten amerikkalaisilla on "snow day"t. No, yritän kuitenkin miettiä tätä ystävieni ja vanhempieni kanssa.

Palasin tänään ystäväni luota Tampereelta. Kaverini asuu yksin, joten vanhempiani aina huolestuttaa, mitä siellä teen. Tällä kertaa olin ihan kunnolla. ;) Kuitenkin, huuleeni ilmestyi jotain, mikä näytti huuliherpekseltä. Tietenkin heti alkoi hirveä kuulustelu siitä, ketä olen suudellut, ja pitääko nyt puhua seksistä, ja kaikkea ahdistavaa, minkä ei vanhemmille pitäisi kuulua mitenkään. Yh, ei se edes välttämättä ole huuliherpes, tyhmät.


Viikon alussa minun piti taas ottaa itseäni niskasta kiinni. Sen sijaan kuitenkin söin kuin hevonen joka päivä ja koko ajan. Olen lihonnut varmaan sata kiloa, sillä en ole päässyt lenkillekään. Parin päivään en ole päässyt vaa'alle, mutta huomenna saadaan tietää. Mutta mikä yllätti oli, miten rennosti asian. Ahdistuin syömisestä vain hetkittäin, ja ajattelin, että "kun mulla on nälkä niin mä perkele syön". Huomasin, jopa miten aloin katsella normaalipainoisten, ja jopa minua täyteläisempien ihmisten vartaloita ja ajattelin, että "tuo näyttää kauniilta, terveeltä ja viehättävältä". Onkohan tämä taas yhden sekavan ja ristiriitaisen parantumisvaiheen alku? En tiedä, mutta en silti ole hylännyt ihanteitani ja tavoitteitani alipainoisesta ja nääntyneestä kehosta. Katsoo nyt miten mieli vielä muuttuu.

Pyydän anteeksi kilometripostausta.

Tauko

Ja yli viikon tauon jälkeen olen takaisin. Tuntui vain siltä, että tarvitsin lomaa. Rupes oikeastaan vituttaa vähän tää paikka. Aloin taas käymään vanhoissa paikoissa enemmän, joissa käymisen olin juuri lopettanut lisääntyvän elitismin takia. Sairaus, joka kurottaa juuriaan jokaiselle nettisivulle ajan myötä. Haluaisin vain pistää nokkimisjärjestyksen kuvottavan pyramidin palasiksi lattialle, niin, että kaikki olisivat samalla tasolla.

En ole käynyt postauksianne läpi kunnolla, enkä varmaan enää vaivaudukaan käymään, mutta jatkan kirjoittelemista todennäköisesti taas nyt. Anteeksi.

Haha, kissa nukku taas naamallaan.

Is that how girls kiss?

Huomenna se alkaa. Tänään olin liian heikko. Päätin asioita, mutta keho vei voiton. Paino nousi eilisestä melko paljon, mikä on mielestäni epäreilua. Syömällä kuin jänis en laihdu enää, mutta lihon kyllä. Mitä ihmettä? Lisään liikuntaa, vaikka en flunssan takia saisi. Esitän sitten tervettä.

Mulla on yksinäinen olo. Silti ei huvittaisi mennä huomenna kouluun. Tuntuu, kuin ne vähät ilahduttavat asiat olisivat kadonneet siltäkin. Yritän ottaa asiasta selvää huomenna.

Mä onnistun. Mun pitää uskoa siihen. Mä todistan kaikille niille, jotka on mua epäillyt, etten mä ole vain tunteeton esine, jota voi kohdella niinkuin huvittaa, ja jolla ei ole voimia vetää itseään eteenpäin. Me onnistutaan. Minä, hirviöni ja te.

Secret base

Talossa tapeltiin taas tänään. Äiti sai raivarit taas jostain, ja isä pakeni itse jonkin verran kiroiltuaan kellariin. Sen jälkeen äiti siirtyi minun haukkumiseeni. Seisoin keittiössä mikron vieressä odottaessa falafelpullien lämpenemistä ja itkin, koska halusin vain pois. Se ei kuitenkaan käynyt. Ruoka syödään, kun se on lämmintä. Se on sääntö. Pöydässä söin kaksi pullaa ja lusikallisen vihanneksia, ja katosin äänettömästi huoneeseeni, missä tyhjensin taas nenäliinapakettia. Sitten tein jotain, mitä en ole tehnyt vuosiin. Tyhjensin vaatekaappini lattian, ja asetuin sinne istumaan. Kummallista, miten pää tyhjeneekin, kun ympärillä on vain pimeää ja hameen helmoja. Pienenä olin tehnyt vaatekaappiin itselleni ihan huoneen. Lattialla oli vieni viltti, paljon tyynyjä ja lamppu. Siellä vietin aikaani lukiessa sarjakuvia. Nyt lamppu ei kuitenkaan mahtunut sinne, koska raajani ovat vähän pidemmät ja vievät enemmän tilaa. Istuin siis pimeässä vajaan tunnin, rauhoittuen. Kaapin sisällä aika ikään kuin pysähtyi. Kuulin vain satunnaisia askelia alakerrasta ja ovien kolahteluita. Autotieltä kuului tasainen hurina. Pääni tuntui tyhjenevän täydellisesti. Sitten puhtaalle kankaalle alkoi tulvia täysin satunnaisia ajtuksia, muistoja ja mielikuvia vuosien takaa. Olo oli ihana.

Tullessani ulos kuulin, kuinka vanhemmat puhuivat kummitytön syntymäpäiville lähdöstä. Olin pelännyt sitä hetkeä, sillä en halunnut lähteä kutsuille lihoomaan, varsinkaan kipeänä. Kukaan ei kuitenkaan tullut hakemaan minua, ja hiivin alakertaan löytääkseni pikkuveljen makaamasta tv:n edestä. Menin hetkeksi koneelle kuuntelemaan musiikkia, kun tajusin olevani nälkäinen. Aivan kamalan nälkäinen. Aloin tyhjentää jääkaappia, maistamatta ruokia, joita tungin suuhuni. Se oli täysin turhaa. En kuitenkaan laihdu. Mä olen Pohjaton. Sen jälkeen iltapäivä kului syömällä, ja kun porukat tulivat kotiin, olivat he yllätyksekseni hyvällä tuulella. Itse murjotin vielä kuitenkin, sillä olin saanut ottaa niskaani melkoista paskaa aikaisemmin, ja nyt he käyttäytyivät, kuin sitä ei olisi ikinä tapahtunutkaan. En kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, kun he olivat lainanneet minulle Oopperan kummitus dvd:n (joka olisi muutenkin tullut tänään tv:stä, mutta huomasimme vasta myöhemmin).



Kummalista kyllä, päätin tänään, etten oksenna. Eilen pääsin jo siihen vaiheeseen, kun hammasharja oli kurkussa, mutta jokin sisälläni sanoi, etten halua myöntää olevani buliimikko. Sen kieltäminen tuntuu tosin typerältä, sillä tämä sama kuvio toistuu aina, halusin tai en. Oksentaminen on ainoa tapa välttää lihoominen ahmimisen jälkeen. Ja kaiken lisäksi se on ilmainen. Nyt on todella huono olo. Huono on myös omatunto, sillä minun piti laihduttaa. Ensi viikolla on kai pakko taas alkaa oksentamaan, jos haluan pysyä aikataulussa. Toivon, etten tänään tehnyt paljoa tuhoa. Ainakin lempielokuvani tulee tänään, ja luen samasta kirjasta myös pari viimeistä lukua. Jännää.

Far off destinations

Uutisissa oli tänään fysioterapeuttini. (Ja aika monen muunkin.) Jutun lopussa näytettiin kun se vaaleahiuksinen tyttö, jonka nimeä en nyt muista, seisoi peilin edessä ja Sirkka nosteli sen olkapäätä. En ole tänä vuonna tarvinnut fysioterapiaa, mutta muistan, kuinka viime vuonna vihasin tuota peiliä. Se oli hieman takakenossa ja näytti minut siten vielä hieman todellista suurempana. Sen suuri heijastava pinta paljasti jokaisen yksityiskohdan puolialastomassa kehossani, mutta en saanut kääntää päätäni pois, vaan minun tuli katsoa kehoani ja oppia, kuinka käyttää sitä oikein, samalla, kun vieras ihminen laski kätensä sille. Kosketteli sitä ja paransi sitä. Valtava läskiahdistus. Enää en varmaan menisikään fysioterapiaan, vaikka tarvitsisin sitä.

Tänään alisyömisen vaikutus alkoi näkyä. Koulusta tullessani olin hirveällä tuulella. Vähän huudettuani menin nukkumaan suoraan, ja parin tunnin päästä noustuani olin niin nälkäinen, että söin kolme tavallista ja yhden minitortillan. Kaloreita ei voinut tulla mitenkään merkittävästi, sillä kuori oli täysjyvää ja täytteinä vain ohuelti kermaviiliä ja salsakastiketta, tummaa soijaa, salaattia, tomaattia, kurkkua ja vähän raejuustoa. Aamulla olin hämmästynyt, kun painoni oli noussut. Muutama sata grammaa vain, joten oletin sen olevan kuona-aineita, enkä antanut sen masentaa itseäni. Iltapäivällä paino oli palannut ennalleen, ja olin tyytyväinen, vaikka harmissani, ettei se ollut laskenut.

Cold

En enää kestä tätä jäätävää säätä. Bussipysäkiltä kouluun ja toisin päin kävely on yhtä helvettiä. Huvittaisi jäädä kipeänä kotiin, mutta keräsin viime syksyllä sen verran poissaoloja, että yritän nyt tsempata.

Koulussa elämään pilkahti taas valoa, kun kuvis tunnilla olin oikeasti todella tyytyväinen työhöni. Siitä onkin jonkin aikaa, kun niin on viimeksi käynyt.


Koulun jälkeen menin tappamaan bussia odotellessa aikaa kirjakauppaan, ja törmäsin yhteen erittäin rakkaaseen ystävääni, johon en ole pitänyt yhteytä pitkään aikaan. Se vain tuntuu oudolta pitkän ajan jälkeen soittaa ja kysyä, mitä teet? Ja kun aikaa kuluu, siitä tulee yhä vaikeampaa. Ja näin minä yleensä tapan ihmissuhteeni (ihmisille vittuilun lisäksi). Nyt kuitenkin törmäsin häneen, ja sovimme, että tektaisimme ja toivottavasti taipaisimmekin pian. Toivon, että pidän lupaukseni. Sen jälkeen menin kirjastoon, missä sain taas todistaa epäkäytännöllisyyteni, kun en osannut käyttää lainausautomaattia, jota olen aikaisemmin käyttänyt jo varmaan sata kertaa. Kirjastopojan piti tulla auttamaan, ja selvisi, että yritin lukea viivakoodia väärinpäin. Onnistun aina jotenkin nolaamaan itseni.



Nyy olen syönyt jotain 750cal, ja olen ihan täynnä, joten en todennäköisesti syö tänään enää. Sen lisäksi olen vähän hikoillut sisällä ja tehnyt uuden spiderpasiaanssi ennätyksen. Jee. Reidet on tullut jostain ihan taju kipeiksi. Ehkä parin illan takaisest makuuhuonejumppa kidutussessiosta. Nyt pistän sormet ristiin ja toivon, että vaaka on aamulla kiltti.

Nyt muistan taas, miksi en tykkää olla koulussa. Ensimmäiseksi aamulla palellutin varpaani seisoskellessa urheilutalon edessä ja odotellessa muiden kanssa pääsyä pukuhuoneisiin. Liikuntatunnilla tapasimme uuden opettajamme, joka vaikutti mukavalta. Se mikä ei ollut mukavaa, oli se, että pelasimme lentopalloa. Aluksi syöttelimme parin kanssa. Parini syötti vinoon ja lähdin hakemaan palloa salin toiselta puolelta. Kun kumarruin, sain kasvoihini lentopallon ja silmälasini taittuivat ikävästi niin, etten voinut enää käyttää niitä. Loppu tunnin olikin sitten sokeana, sillä -4,5 molemmissa silmissä on paljon. Uusi opettajamme halusi opetella nimiämme, joten joukueet jaettiin perinteisillä 'valkeilla'. Eikä hän tietentään tuntenut ryhmäläisiämme, joten valitsi molemmat valkit Fanny-vastaisesta liittoutumasta. Jäin ystäväni kanssa viimeisiksi. He eivät suostuneet sanoman edes nimeäni, vaan kävelin happamana toiselle puolelle, vaikka tiesin heti, että näin tulisi käymään. Sanoin kyllä heti opettajalle, etten voi pelata, sillä en näe. Istuin loppu tunnin kulmassa. Mikseivät ihmiset voi vain kasvaa aikuisiksi? Mikseivät he voi vihata minua vähän passiivisemmin? Enää puolitoista vuotta.

Tämän päivän kalorirajan piti olla 900, mutta menin himan yli 1010:en, koska sain ystävältäni myöhäisenä joululahjana suklaalevyn (josta osa oli jo syöty! :D). Sain kyllä vatsan täyteen ja söin paljon kuituja. En siis oksenna, vaikka sovinkin itseni kanssa nollatoleranssista. Nyt aion etsiä uusia biisejä Step Maniaan, sillä ei todellakaan huvita mennä jäädyttämään itseään uudestaan pakkaseen, varsinkaan nyt, kun mp3-soittimeni sekosi niin, että se antaa minule sähköiskuja kokoajan. Ei kiva. :/

Kiitos kaikille muuten älyttömästi lukuvinkeistä!

Wait

Huomenna paluu arkeen. Pelottaa vähän. Nyt pitäisi oikeasti panostaa koulussa, ja ruveta tekemään jotain. Tänään tein oikeasti läksyjäkin! En kyllä tajunnut yhtään mitä luin saksan kirjasta, mutta ainakin voin sanoa lukeneeni. Käytiin serkuilla synttärikahveilla. Söin jäätelöä, eikä ole edes huono omatunto. En ole muuten ehtinyt syödä tänään paljon. Muutaman omenan, vähän pitsaa, palan leipää ja pari riisikakkua. Toi kuullostais normaalina päivänä ihan hirveän paljolta, mutta tänään nautin vielä normaalisti syömisestä. Huomenna aloitan taas laihdutuksen, mutten millään tappovauhdilla, sillä sellaiset yritykset päättyvät aina huonosti.

Yritän ruveta lukemaan enemmän taas kirjoja. Oon nyt lukenut vähän laiskasti Oopperan kummitusta, ja viikonloppuna lopetin Kärpästen herran. Sen lisäksi alla on koulua varten Linnunradan käsikirja liftareille ja äidin kanssa luen samaan aikaan Twilight-sarjaa englanniksi. Että mä tykkään lukea. Innostun aina lapsellisesti, kun luen hyvää kirjaa. (Saa ehdottaa omia suosikkeja!) Ärsyttää, kun oman ikäiset kaverit ei enää osaa arvostaa kirjoja. Sanovat, että ne on tylsiä, mutta mun mielestä se on tylsä, joka ei osaa päästää mielikuvitustaan irti ja nauttia muustakin kuin elokuvista. Ei sillä etten itsekin olisi elokuvafani, mutta en pidä rajoittuneista ihmisistä.

Oon ehtinyt ajatella kesää nyt paljon. Odotan jo innolla auringon lämpöä ja laiskoja päiviä riippukeinussa. Kääntöpuolena ovatkin sitten helteellä homehtuminen kesätöissä ja se, kun äiti valittaa kun puen päälleni liian paljon. Äh, mä en silti malta odottaa. Ja huomenna on taas ties miten paljon pakkasta. Kiva.

Silence

Kauheaa. Koulu alkaa ylihuomenna, enkä mä ole opiskellut ollenkaan. On ollu niin rauhallista, aika on vaan kulunut. Viimesen viikon aikana en oo varmaan tehnyt muuta, kuin kuunnellut musiikkia ja pelannut tietokone korttipelejä. Paino on laskenut vähän, mikä on mukava. Enää kilon korkeemmalla kuin ennen joulua. Eilen kyllä vähän huijasin. Söin ison kulhollisen mysliä, kun tajusin, etten voisi pitää kaikkea sitä sokeria sisälläni, joten menin siis oksentamaan. Kipeänä se ei kuitenkaan ole niin helppoa. Arvatkaa muuten sattuuko hulluna yskiminen samalla, kun kurkussa on hammasharja? Sain kuitenkin suurimman osan ulos, ennen kuin oli pakko lopettaa yskimiseltäni.

Tajusin, etten oo käyttänyt tanssimattoani melkein ollenkaan viimeaikoinani. Aattelin, että se olis nyt loistavaa liikuntaa, kun pakkasetkin kirenee, eikä kauheasti huvita lenkkeillä naama jäässä. Pitäis vaan löytää uutta musiikkia, että homma pysyy mielekkäänä. Aina mulla käy niin, että tanssin biisit sataa kertaa, sitten kyllästyn niihin ja rupeen vetää näppiksellä haasteellisempia kipaleita ja siihen se urheilu sitten jäikin. Se on kyllä jotain mistä mä pidän tosi paljon. Korttipelien ohella. Tänään pelasin paljon pleikkaa. Mä en tajua minkä takia mä ostan kauhu pelejä, kun en kuitenkaan ikinä uskalla pelata niitä? Ainoa kauhupeli jonka oon ikinä pelannu läpi on Silent Hill 1. Se oli kyllä loistava. Nelos osan oon pelannut puoleen väliin, kunnes jäin jumiin. Sitä uskalsin pelata kaverin kanssa. Oon ihan pelkuri. Mulla on ykskin Project Zero joka vaan pölyttyy mun pelilaatikossa. Oon pelannu sitä vaan reilun tunnin. Miten ihmeessä aihe eksy mun peleihin? Höh, lopetan ennen, kuin rupeen selittää jotain vielä epämääräsempää.

Lomalla kipeenä olossa on ollut vain yksi hyvä puoli ja se on se, että vaikka olen syönyt normaalisti, en ole voinut ahmia, ja joulukilot ovat itseasiassa lähteneet. Sitä ei vain yksinkertaisesti tule kamala nälkä kun vain niistää sohvalla ja katsoo huonoja tositv ohjelmia. Toivon kuitenkin tervehtyväni keskiviikoksi, kun koulu alkaa ja aloitan taas laihdutuksen. Mun pitää laihtua kolme kiloa kuussa, jos aion pysyä lupauksissani. Ei mahdotonta, mutta vaatii kuria. Tiedän pystyväni siihen normaalilla laihdutuksellani ja liikunalla, mutta normaalisti myös lipsahtelen, ja sitä pitää ruveta valvomaan tiukemmin. Palaan siis vanhaan tapaani pitää kirjoja ja taulukoita KAIKESTA. Se toimi ennen ja toivottavasti toimii nytkin.

Tänään on ollut hieman poikkeuksellinen päivä, kun on ollut vieraita, ja heitä varten oli vähän ylimääräisiä herkkuja, mutta en ole kuitenkaan mättänyt mitenkään merkittävästi. Ihana ystäväni tuli pitämään minulle seuraa ja sain jutella ihmiselle pitkästä aikaa kunnolla pienen katkeran ihmisvihausjaksoni jälkeen.

Mä oon viimeaikoina ehtinyt ajatella paljon masennusta. Oon melkein aina tiennyt olevani masentunut. Välillä oon omituisen pirteä, ylisosiaalinen ja muuta ällöttävää, mutta kaiken sen läpi tiedän, että pian olen taas pohjalla. Joskus masennun todella pahasti, enkä välitä mistään pitkään aikaan. Viimevuoden alussa kävi niin, ja pelkään että nyt käy uudestaan. Vaikka itsesäälissä on kiva rypeä, niin kukaan ei kuitenkaan pidä siitä kun fiilis on niin paska, ettei halua tehdä muuta kuin itkeä yksinäisyyttään ja rumuuttaan. Oon vieläkin katkera uudesta vuodesta. Menin yksin nukkumaan joskus kahdelta ja itkin sängyssä. Mä olen niitä ihmisiä, jotka itkevät äärimmäisen harvoin, mutta ei siksi, etten haluaisi, vaan siksi, etten pysty. Silloin mä kuitenkin itkin. Se ei kuitenkaan ollut mukavaa itkua. Se oli kivuliasta ja sydäntäraastavaa hiljaista itkua. No se siitä.