Tänään tajusin, kuinka tyhmä ja pakkomielteinen oikeasti olen. Aamulla kampesin itseni taas suihkuun, kun muut olivat jo lähteneet töihin. Jostain syystä jäin ruokapöytään tekemään sudokua, ja myöhemmin tuli todella kiire laittautua. Omistan yhden parin farkkuja, joissa tunnen itseni siedettävän läskiksi, mutta ne ovat nyt rikki ja aamulla olin ynohtanut korjata ne, enkä voinut laittaa niitä päälleni. Kaikki muutkin siedettävät vaattet olivat pesussa, joten epätoivoisena puin päälleni vnhan hameen, jossa tiesin näyttäväni idiootilta, mutta en halunnut enää myöhästymisiä. Samoin myös ainoat siedettävät talvikenkäni ovat kuluneet puhki, enkä ole jaksanut vielä viedä niitä suutarille, joten jouduin laittamaan jalkaani vanhat kengät. Olin jo niin huonolla tuulella, että bussipysäkillä melkein päätin olla nousematta autoon. Sisällä istuessani tajusin unohtaneeni liikkavaatteeni, eikä siinä vaiheessa ainakaan enää kiinnostanut pätkääkään mennä kouluun. Koko matkan päätin, että seuraavalla pysäkillä jään ja kävelen kotiin, mutta en vain saanut sitä nappia painettua. Keskustassa jäin sitten pysäkilläni, ja rupesin pakkomielteisesti peilaamaan itseäni ja kävellessäni pysähdyin monta kertaa ja otin askeleen taaksepäin, koska halusin pois ihmisten silmistä. Jokin ihme kuitenkin sai minut raahautumaan kouluun asti, mutta sielläkin sain vain kuulla, kuinka vittumaisella päällä olin samalla kun räntää satoi naamaan. Liikkatunnin istuin sivussa peittäen itseni hupparilla ja tuijotin yhden luokallani olevan tytön laihoja käsivarsia, samalla itse ahdistuen yhä enemmän ja enemmän. (Hänellä muuten on myös syömishäiriö, mikä ei saanut oloani ollenakaan paremmaksi, sillä se vain muistutti minua epäonnistumisestani, sillä vuosi sitten olin vielä täsmälleen saman kokoinen hänen kanssaan.) Lopulta en kestänyt enää läskiahdistustani vaan lähdin kävelemään kotiin sateessa ja tuulessa. Olin kylmissäni ja nälissäni, mutta reilun tunnin tarpomisen jälkeen poääsin viimein kotiin ja nukuin myöhään iltapäivään asti. Minä TODELLA tarvitsen uudet farkut.

Päivän saldo oli 600, mutta sitten äiti päätti leipoa limppua jota söin kaksi palaa. En tiedä limpun ravintoarvoista mitään.

Hetkeä ennen, kuin rupesin kirjoittamaan tätä postausta, tapahtui jotain hassua. Sain jonkin ahdistuskohtauksen tapaisen, itkin ja haukoin henkeä, mutta en ollut ahdistunut. Olin hieman surullinen, mutta myös tavallaan iloinen. Olin kiitollinen siitä, että minulla on rakkaita ihmisiä ympärilläni, ja että tiedän apua olevan, jos joskus täydellisesti hajoan. Vihdoinkin tiedän mikä minussa on vikana, enkä kiellä sitä. Samalla olin surullien, että minussa on vikaa. Olen rikki, enkä tiedä olenko korjattavissa. Toimin vain osittain. Olen myös surulinen kaikkien muiden rikkinäisten ihmisten puolesta. Haluaisin korjata teidät kaikki. Korjata viat, ja kun seuraavan kerran avaatte silmänne, maailma ei näytä niin pahalta paikalta. Se ei ole niin kylmä, niin pinnallinen eikä tunteeton. Kaikki olisivat ehjiä.