Makaan kyljelläni sängyssä. On pimeä, ja lämmin peitto suojaa vartaloani. Tunnustelen kehoani. Se on pehmeä. Jotkin kohdat ovat lämpimiä, jotkin kylmiä. Ihoni on sileä, kuin siihen ei kukaan olisi ikinä koskenutkaan. Kyljessäni tunnen luita. Ihoni on pingottunut niiden päälle suojaten niitä ja korostaen niiden kauniita kaaria. Alaspäin kulkiessani tunnen kuopan vyötäröni kohdalla. Sileä rinne alaspäin tuntuu liiankin täydelliseltä, kunnes törmään kuvottavaan vatsaani. Miten ironista. Jokin niin pehmeä ja lämmin voi olla jotain niin rumaa. Sivuilta löydän lempikohtani. Lantioluut työntyvät ulospäin kuin haluten puhkaista nahkani. Kaksi terävää kulmaa ja niiden välinen kuoppa eivät säästy utelialta sormiltani. Luu tuntuu niin kovalta. Tiedän, että vaikka kaikki muu katoaisi, luuni jäisivät. Ne pysyvät paikoillaan, pysyvät kauniina. Yhä alaspäin jatkaessani löydän reiteni. Tässä sileä ihoni ei olekaan niin sileät. Pitkittäiset arvet osuvat sormiini. Muistan mistä sain ne. Rankaisin itseäni rumuudestani. Kukaan muu ei ole minusta tehnyt rumaa. Nyt pimeydessä en kuitenkaan näe itsenä silmilläni. Näen sormillani, ja haluan olla arvilleni sokea. Tästä jatkankin ylöspäin. Tunnen solisluuni. Mietin mitä varten ne ovat. Tuskin vain kaunistamassa. Viimeisenä pysäkkinä löydän ranteeni. Ohuet heikot ranteeni. Tunnen niistä sydämmeni sykkeen. Odotan sen pysähtyvän, mutta se jatkaa rauhallista rummutustaan.

Alan miettimään, miksi vihaan vartaloani. Se tuntuu hyvälle. Se on pehmeä, lämmin ja täynnä mielenkiintoisia kaaria, kuoppia ja kulmia. Jos kaikki näkisivät vain sormenpäillään, olisivatkohan kaikki myös kauniita? Minun pitäisi olla kiitollinen kehostani. Se elää ja hengittää. Se tekee mitä sen pitääkin, eikä se ole koskaan sanonut minulle rumaa sanaa. Silti en voi antaa sille anteeksi. En voi antaa anteeksi sitä, ettei se suostu muovautumaan tahtoni mukaan. Mutta rakastaisinko sitä, vaikka se saavuttaisikin päässäni luomani ihanteet? Sen voi saada tietää vain yhdellä keinolla. Pakotan kehoni taipumaan tahtooni.