Mä tajusin tänään, että mun elämällä ei ole kuin yksi tarkoitus. Olla laiha. Sitten tajusin, miten naurettavaa se on. Mä en ole laiha. Mä en ole ikinä ollut laiha. Mä oon ollut ylipainoinen, mutta olenko mä silti yhtään parempi nyt? Mun pitäis olla motivoitunut, ja tehdä mitä tahansa, että pääsisin tavoitteeseeni, mutta mä vaan syön ja voivottelen, kun oon niin lihava. Mä en edes usko, että mulla on mitään syömishäiriötä. Joo mä jätän joskus syömättä, ja joo mä oksennan, ja joo mä oon joskus jopa laihtunut, mutta kukaan ei uskoisi sitä ulospäin. Mä en ole niin hajalla, kuin jotkut teistä. Mä oon joskus niin iloinen, etten edes tajua sitä. Sitten musta tuntuu, että mun elämä on turhaa enkä edes välitä. Se on turhaa, koska mä elän ollakseni laiha. Se mitä mä en ole. Mä luulin, että sh teki musta sen mitä mä olen, mutta mä olen vain tyhmä naiivi kakara, joka ei voi hyväksyä todellisuutta. Maailmassa on mua niin paljon ihmisiä, jotka on laihoja, koska ne on tehnyt töitä sen eteen, ja mä kehtaan kutsua itseäni syömishäiriöiseksi. Ja älkää ottako tätä postausta väärin. En ole itsetuhoisella tuulella tai mitään semmosta, vaan tajuan, että mun on kasvettava vähän lisää aikuiseksi ja lopetettava whineeminen jostain, minkä mä oon itse aiheuttnut.

Tänään olin todella äsryyntynyt, ja lähes sain pidätellä itkua, kun isä tuli tarjoamaan donitseja mulle. Kun sanoin ei, niin se ei uskonut, vaan rupes oikeasti kiusaamaan niin, että äidin oli sanottava sille, että lopeta, kun toinen yrittää oikeasti kattoa mitä syö. Olin juuri aiemmin vetäny puolet sulkaarasiasta. Oksensin sen kyllä heti ja menin lenkille, mutta oli silti huono omatunto, sillä olin syönyt sen perheen edessä, enkä ajatellut, että muutkin olisivat ehkä halunneet.

Okei nyt vedän syvään henkeä. Luulen, että mun uudenvuodenlupaus 09 on joko oikeasti päästä mun tavoitteeseen, tai pitää turpani kiinni. Mä haluan olla nätti protulla. (Hei jee, mun leiri on jo täynnä!)