Hieman kuollut

En ole päässyt pitkään aikaan koneelle, kun ällöttävä seitsemän tähden datis veljeni on pitänyt pyhää tietolaatikkoa lämpinä 24/7. Tänä aamullakin sain ihan tapetta omasta vuorostani. Piti saada jotain tekemistä, etten menisi keittiiöön taas yksille jättiaamiaisistani. Eilen menin ystäväni syntymäpäiväjuhlille. Kerroin, että hampaani olivat kipeät hammaslääkärin jäljiltä (ei täysin vale), enkä syönyt mitään. Kotiin tultuani olin ylpeä itsestäni sillä koko päivänä en ollut syönyt muuta, kuin muutaman pinaattilätyn. Sitten äiti huusi minua ruokasaliin ja mikäs muu siellä olisi odottanut minua, ellei kulhollinen daimia ja pipareita. Kiva. Se ilta meni siis siinä.

Mulla on viime aikoina ollut sellainen kummallinen haikea fiilis. En ole ollut kovin masentunut tai maaninen tai mitään ääripäitä, vaan haikea, hieman väliinpitämätön. En jaksa kunnolla reagoida mihinkään. En halua mennä enää kouluun. En selvästikään ole toivottu siellä. Olen myöhästellyt viimeaikoina paljon enkä ole jaksanut tehdä läksyjä. Opettajat pitävät lempioppilaansa kummallisen käytöksen murrosiän piikkiin, enkä siis ole ainakaan vielä ongelmissa. Hyvä, että joululoma alkaa muutaman viikon päästä. Haluan vain mädätä kotona ja syödä. Haluan suklaata. Paljon suklaata. Mutten nyt. Nyt haluan olla laiha. Olen päättänyt laihtua neljä kiloa vuoden loppuun mennessä. Tiedän, että pystyn tekemään sen vaikka eni viikolla jos haluaisin, mutta ongelma on, että nykyään en kunnolla jaksa edes välittää koostani. Ei sillä etten haluaisi olla laiha, mutta syöminen, ruoka suussani, ruoka vatsassani. Se saa minut tuntemaan itseni eläväksi. Ilman sitä tunnetta kuolen sisältä. Minun on vain tehtävä päätös. Kumpaa haluan enemmän.

Äiti on taas huomannut laihdutukseni. Sain taas pitkästä aikaa kuulla sen "Sä olet täydellinen just tollasena, sun ei tarvitse laihtua ollenkaan, ei se sovi sulle"-puheen. Aika huvittavaa sinänsä, sillä tänään en ole muuta tehnytkään, kuin syönyt. Kuitenkin olen melko ylpeä itsestäni, sillä en ole syönyt mitään epäteveellistä tai lihottavaa. Vain hedelmiä, rasvatonta jogurttia, täysjyväleipää, salaattia ja päivällisellä soijaa ja perunamuusia. Juuri tv:stä tullut muodin huipulle jakso ei kyllä ollut mitenkään mielyttävää katsottavaa. Kiusaavat minua tahallaan.

Tänään on kunnon lumimyrsky. Tuijottelin päivän mittaan pidalla voimakkaasti puhaltavaa tuulta ja yhä kasvavia lumikasoja. Vedin yökkäreiden päälle talvitakin ja työnsin oven auki niin, että lunta lensi eteiseen. Tuuli oli niin kova, että huppuni lensi päästä, mutta se ei haitannut. Hypin ympäri pihaa tehden lumienkeleitä ja kirjaimellisesti pyörien lumessa. Ei ollut minkäänlaista pelkoa siitä, että joku näkisi, sillä kukaan täysijärkinen ei lähtisi kävelylle siinä säässä. Hihitin aivan hulluna, tuli ihanan lapsellinen fiilis. Vanhempani vain nauroivat minulle kun puhistin lumia yöhousuistani. En malta odottaa, että pääsen luistelemaan. Tai pulkkamäkeen.

Oon taas siinä vaiheessa, kun mun pitää pakottaa itteni syömään. Eilen mä taas tajusin, kuinka mun keho ei kestä sitä, että syön vain kerran päivässä. Mulla oli ollut koko päivän niin kamalat nälkäkivut, etten pystynyt välillä edes seisomaan. Illalla lenkillä ne muuttu ihan tuskasiksi enkä pystynyt enään juoksemaan. Tajusin ettei tästä tule mitään. Aamulla söin vastenhakoisesti muutaman pinaattilätyn ja paahtoleipää. Se ahdisti niin paljon, että olin itkeä bussissa. Koulussa taas sain väkisin tunkea kurkusta alas omenan ja näkkärin. Vesilasillinenkin tuntui kamalata. Kotiin tultuani söin pienen lautasellisen keittoa ja paahtoleivän. Sen piti jäädä siihen, mutta illalla äiti pakotti vielä syömään salaattia ja palan patonkia. Kastiketta ei sentään tarvinnut laittaa. Tiedän, että säännölisesti syöminen on minulle parempi, mutta se vain tuntuu niin vaikealta. Nyt lähden vielä lenkille. Ehkä jaksan tänään paremmin.

Nipistin taas vähän juoksuajastani. Hyvä fiilis, mutta olen silti hieman pettynyt, etten pääse samoihin tuloksiin, kuin viime vuonna. En pystynyt juoksemaan ihan koko lenkkiä, koska aamulla oli ollut jo telinevoimistelua koulussa. Söin terveellisesti täysjyväleipää ja keittoa. Nyt on vaan niin kamala nälkä, että taidan mennä pian nukkumaan. Tai ensin pitää siivota. Kävin vähän aikaa sitten vaa'alla eikä paino ollut pudonnut ollenkaan. Ehkä aamulla...

Tylsä päivä...

Tänään myrskyää, joten en päässyt lenkille. Kamalan turha olo. Ja pitäisi lukea kokeisiinkin. Hmm... Pitää keksiä jotain mielekkäitä makuuhuonevoimistelu-liikkeitä. Sukat kastuivat. Lisään jonkun kivan kuvan, joka pitää minut poissa jääkaapilta.

Tervehdys, lounas!

Tänään piti taas paastota viikonloppu-muffinssi-orgiat pois, mutta toisin kävi. Löysin jääkaapista sienikeittoa ja jogurttia. Sen lisäksi keitin itselleni puuroa ja paahdoin useamman viipaleen leipää. Ei mittän epäterveellistä, mutta olen silti pettynyt itseeni. Polvistui siis vessan lattialle ja päätin vaihteeksi koettaa niin suosittua hammasharjaa. Olen itse aina käyttänyt käsitekniikka, sillä pidän hammasharjaa kivuliaana. Sitä se olikin, ennen kuin löysin oikean tekniikan. Pian tuijotinkin jo vessanpöntöllistä entistä lounasta. En tiedä pidinkö sitä yhtään siistimpänä, kuin perinteistä tapaa, mutta ainakaan en saa enää puremajälkiä rystysiin.

Lenkillä oli kamalan kylmä. Talvi on selvästi tullut. Voi kun pärjäisinkin kolme kuukautta pelkillä kuusen neulasilla. Voin vain kuvitella, miten vähäkalorisia ne olisivatkaan. Ja sitten käpertyisin talviunille sänkyni nurkkaan ja vetäisin jalkani lähelle kehoani. Mutta minäpä elän oikeas maailmassa, ja oikeassa maailmassa on joulusuklaata ja herätyskello.

Unelma

Unelmanani on olla laiha, kaunis, älykäs ja itsenäinen. Aikaa minulla on elämän loppuun asti, mutta muuten olen heikko. Aloitan alusta.

Olen aina ollut tietoinen erilaisuudestani. Päiväkoti-ikäisenä tiesin jonkin olevan vialla. Olin ehkä seitsemän kun sain tietää mitä se oli. Oli kesä ja istuin uimapuvussa auton takapenkillä veljeni ja serkkujeni kanssa. Olimme matkalla järvelle uimaan, kun nuorempi serkkuni kysyi: "Minkä takia Fannyn jalat ovat paksummat kuin meidän?" Niin. Miksi? Ekalla luokalla puhuin jo ystävieni kanssa painosta ja siitä, kuinka koin olevani liian lihava. Päätin joka ilta sängyssä maatessani, että huomenna en enää syö. Kuolen ennemmin. Sitten söin.
Kotona yksin ollessani ahmin ruokaa. Luulin sen olevan luonnollista ja sain siitä tyydytystä pohjattomaan nälkääni. Hiljaa vuosien varrella painoni nousi, kun kaksitoista vuotiaana painoni nousi seitsemäänkymmeneen kiloon. Olin lievästi ylipainoinen. Murrosikä vei kiloista pari, mutta vihasin itseäni äärettömästi joka tapauksessa.
Yläasteen aloittaessani painoindeksini oli 24,9. Eräs perjantai-iltapäivä olin niin kiireinen, etten ehtinyt syömään koko päivänä. Tajusin sen vasta myöhään nukkumaan mentäessäni, ja tunsin jonkinlaista ylpeyttä itsestäni. Aamulla nousin vaa'alle ja paino oli laskenut. Olin rajattoman iloinen, ja ymmärsin, että tämä oli ainoa tapa saada haluamani vartalo.
Kahdessa kuukaudessa painoindeksini laski kahteenkymmeneen. Olin sairas sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Kaikki varmaan tuntevat tarinan. En kuitenkaan ollut missään vaiheessa alipainoinen, joten sairauttani ei laskettu anoreksiaksi. Tällä hetkellä koen olevani ennemminkin buliminen. Olen normaalipainoinen, tällä hetkellä laskussa. Toivon blogin kirjoittamisen motivoimaan minua jatkamaan matkaani kohti täydellisyyttä.

Joo ja olen vain 14, siis kamalan nuori ja epäkypsä, entä sitten? En haluaisi kuunella kommentteja siitä, kiitos.

Ja blogissani julkaistut kuvat ovat kaikki ihan googlettamalla löydettyjä. En esiinny niissä itse, jollen toisin ilmoita.