Unelma

Unelmanani on olla laiha, kaunis, älykäs ja itsenäinen. Aikaa minulla on elämän loppuun asti, mutta muuten olen heikko. Aloitan alusta.

Olen aina ollut tietoinen erilaisuudestani. Päiväkoti-ikäisenä tiesin jonkin olevan vialla. Olin ehkä seitsemän kun sain tietää mitä se oli. Oli kesä ja istuin uimapuvussa auton takapenkillä veljeni ja serkkujeni kanssa. Olimme matkalla järvelle uimaan, kun nuorempi serkkuni kysyi: "Minkä takia Fannyn jalat ovat paksummat kuin meidän?" Niin. Miksi? Ekalla luokalla puhuin jo ystävieni kanssa painosta ja siitä, kuinka koin olevani liian lihava. Päätin joka ilta sängyssä maatessani, että huomenna en enää syö. Kuolen ennemmin. Sitten söin.
Kotona yksin ollessani ahmin ruokaa. Luulin sen olevan luonnollista ja sain siitä tyydytystä pohjattomaan nälkääni. Hiljaa vuosien varrella painoni nousi, kun kaksitoista vuotiaana painoni nousi seitsemäänkymmeneen kiloon. Olin lievästi ylipainoinen. Murrosikä vei kiloista pari, mutta vihasin itseäni äärettömästi joka tapauksessa.
Yläasteen aloittaessani painoindeksini oli 24,9. Eräs perjantai-iltapäivä olin niin kiireinen, etten ehtinyt syömään koko päivänä. Tajusin sen vasta myöhään nukkumaan mentäessäni, ja tunsin jonkinlaista ylpeyttä itsestäni. Aamulla nousin vaa'alle ja paino oli laskenut. Olin rajattoman iloinen, ja ymmärsin, että tämä oli ainoa tapa saada haluamani vartalo.
Kahdessa kuukaudessa painoindeksini laski kahteenkymmeneen. Olin sairas sekä fyysisesti, että psyykkisesti. Kaikki varmaan tuntevat tarinan. En kuitenkaan ollut missään vaiheessa alipainoinen, joten sairauttani ei laskettu anoreksiaksi. Tällä hetkellä koen olevani ennemminkin buliminen. Olen normaalipainoinen, tällä hetkellä laskussa. Toivon blogin kirjoittamisen motivoimaan minua jatkamaan matkaani kohti täydellisyyttä.

Joo ja olen vain 14, siis kamalan nuori ja epäkypsä, entä sitten? En haluaisi kuunella kommentteja siitä, kiitos.

Ja blogissani julkaistut kuvat ovat kaikki ihan googlettamalla löydettyjä. En esiinny niissä itse, jollen toisin ilmoita.