Protect me.

Olen kyydissä junassa. Päätepysäkkinä onnellisuus. Äitini Pohjaton pitää minua kiinni kädestä ja kieltää minua syömästä, tai minut heitetään kyydistä. Tottelen ja olen tyytyväinen, sillä vatsaani kovertava nälkä on matkalippuni. Tunnit ilman ravintoa valuuttani. Poltetut kalorit kertovat, että junamme on aikataulussa. Jossain vaiheessa syntinen Ruoka kuitenkin alkaa jotenkin kiehtoa. Teinithän rikkovat aina vanhempiensa tahtoa, vai mitä? Kuivattuja aprikooseja jugurttiin, toinen pala leipää, tarjoat vielä jäätelöä. Silloin lipuntarkastaja laskee kylmän kätensä olkapäälleni. "Kadotin lippuni", kuiskaan. Minut heitetään kyydistä seuraavalla asemalla. Jään makaaman kylmälle graniitille ja valitan tyhmyyttäni. Rintaa pistelee, mutta silmäni eivät kostu. Näen äitini pettyneet kasvot hiljaan horisonttiin katoavat junan ikkunasta.

Turhat moneen kertaan on viime aikoina vanha tuttuni teräs tervehtinyt punaista hurmetta valkoisilla lanteillani. Hyödytön.

Minulla on tarve olla aina paras kaikessa, mitä teen. En ole hyvä elämässä. Tarkoittaako se, että minun pitää lopettaa yrittäminen, vai lopettaa oleminen?

Lähden huomenna leirille. Viikon päästä palaan, toivottavasti kevyempänä ihmisenä. Pitäkää huolta itsestänne.