Oho, taas meni viikko käymättä täälä. :/ No ei mulle mitään ihmeellistä ole tapahtunutkaan...Mulle tulee vain kauhean paha mieli, kun niin moni ihminen täällä on parantumislinjalla, enkä voi periaatteessa sanoa siihen mitää, kun en itse siihen ole päässyt, ja pelkään angstailullani pilaavani jonkun hyvät suunnitelmat. Ja sitten taas on niitä, jotka tietävät mitä haluavat ja näkevät oikeasti töitä tavoitteeseensa pääsemiseen, ja minä vain yksin itselleni kaikkea lupailen, mutta kun pitäisi oikeasti jotain tehdä, menen täydelliseen lukkoon.
Eilen koulussa yksi uusi kaverini sanoi, että en ole ollenkaan oma itseni. Asiayhteys oli tietenkin eri, mutta ajattelin heti sitä, miten olen aivan eri ihminen, kuin pulitoista vuotta sitten. Ennen jaksoin päiviä syömättä pelkällä tahdon voimalla, kun nyt heikottaa jo kuudentoista tunnin syömättömyys. En osaa laskea enää kaloreita, suunnitella aterioita tai ruoka-aikoja. En enää karkaa juoksemaan illallisaikaan, vaan raahaan perseeni pöytään hiljaisesti ja annan sen levitä. En pysty ylläpitämään minkäänlaista järjestystä. Olen nukkunut lattiallani kolme viikkoa, kun muualle ei ole mahtunut, en ole kertaakaan muistanut tehdä koulutöitä ajallaan, ja koko pääni hajoaa pieniksi sirpaleiksi, joita en hajamielisyyksissäni muista kasata taas uudelleen kokoon. En ole selvillä viikonpäivistä tai kellonajoista, olen valtavan heikko, ja tuijotan reisiäni taukoamatta. Heijastukseni muuttuu koko ajan hirveämmäksi ja löydän itsestäni koko ajan uusia vikoja. Mulla ei ole enää minkäänlaista käsitystä siitä, miltä oikeasti näytän. Itse näen vain ruman ja alati levenevän ihmisen haamun.
Ainakin protukirje tuli tänään. Kuudestatoista leiriläisestä yksitoista minut mukaan lukien on tyttöjä. Kymmenen minua kauniimpaa ja laihempaa tyttöä. Aiempi innostus on muuttunut kauhuksi. En pysty uimaan leirillä, reisissäni on arpia, ja perseeni on kuin valtava perunasäkki. Miten voin edes käydä suihkussa? Vaihtaa vaatteita, syödä niiden ihmisten kanssa? En normaalisti koskaan itke, paitsi kun saan jonkilaisen ahdistuskohtauksen, mutta nyt tunnen palan kurkussani. Oikeastaan ainoa keino, jonkia tähän hätään keksin, on lopettaa syöminen kokonaan. En mä syömällä laihdu.
Voi sinua, yritä jaksaa. Kohta alkaa lomakin, voi levätä ja unohtaa koulutyöt.
VastaaPoistaVoimia ja haleja<3
Kiitos kommentista. Jaksamista sullekin, koita kerätä jotenkin voimia.
VastaaPoistaMua provosoi koko syömishäiriöön liittyvä blogimaailma tosi pahasti; välillä uskon olevani terve kuin pukki ja vapaa koko ajatuksesta, mutta sitten yhtäkkiä ihan puun takaa tuleekin hirveä ahdistus omasta vartalosta ja syömisestä ja kun tulen lukemaan muiden blogeja ja/tai kirjoittamaan omaani, niin ahdistun vielä enemmän. Tulee sellainen olo kuin olisin tosi epälojaali omaa bulimiaani kohtaan ja tosi huono ihminen kun en ole oksentanut aikoihin ja kun en enää huolehdi koko ajan ruumiini ulkonäöstä.
Oon vähän hukassa senkin kanssa pitäisikö mun lopettaa kokonaan blogi vai kirjoittaa siihen säännöllisemmin.. En tiedä, tuntuu että joka tapauksessa teen jotain väärin.
Toi teksti on niin tuttua :) mullakin jää aina kaikki koulu tehtävät viimetippaan ja joskus ei tuu ees palautettua mitään. Ja muutenki oon tosi huono kontrolloimaan kaikkia asioita.
VastaaPoistaTsemppiä sinne päin !
ps. uusi blogin lukija :)