Ärsyttävä teini.

Perseee. Vihaan vappua. Viime vappuna tein nallekarkkitaidetta ja hengasin yhden kaverin kanssa vain, koska tällä oli kepit, eikä siis päässyt bilettämään muiden kanssa. Tänä vuonna oon taas kotona, koska kaverini ovat menossa puistoilemaan, mutta ei jostain syystä tullut taaskaan mieleen kutsua minua. Mikä vittu mussa on niin vastenmielistä, etten kelpaa kenellekään seuraksi. Sekin kaveri jonka aikaisemmin mainitsin, oli mun vanhin kaverini, mutta se ei ikinä kutsunut mua tekemään mitään sen kanssa, saatika esitellyt mua sen muille kavereille. Sillon kun tavattiin, ja tavataan vieläkin, se pistäytyy meille ja puuhataan jotain kaksin niin kuin oisin joku vitun likanen salaisuus. Saan oikeestaan nykyään kuulla sen elämästä vain muiden kautta. Ihan sama.

Tänään isäkin kysyi multa, että mitä teen vappuna, ja kun vastasin, etten varmaan mitään ihmeellistä, niin sain vastaukseksi vain hieman pettyneen hiljaisuuden. Musta tuntuu, kuin multa olisi viety normaali nuoruus täysin. Ala-asteella olin kiusattu, ja kun vihdoin sain kavereita, niin ne olivatkin vääränlaisia ja elämä meni täysin perseelleen, ja lopulta musta tuli yks vitun left out mitä oon vieläkin, enkä tule ikinä olemaan mitään enempää tässä kaupungissa. Joka vitun päivä mua katotaan vinoon, kuulen vittuilua tyypeiltä joille en oo ikinä puhunutkaan ja mua kohdellaan kuin vitun ilmaa. Ja joku kehtaa luulla, että mä olen okei.

Joo ja menee muutenkin hienosti, maanantaina faija haistatti mulle paskat tyhjästä, mistä sain teini-ikä kohtauksen ja hakkasin ovia, potkin seiniä ja kaadoin vissyt faijan puhtaiden vaatteiden päälle. Eilen kaikki maailman huono onni taas kohdistu muhun niin, etten jaksa ees luetella. Oon vaan istunu himassa, mättäny leipää, ja yrittänyt olla viiltelemättä, oksentamatta tai itkemättä. Haluun vaan käpertyä nurkkaan ja kuolla pois.

Nytkin yritän spämmätä jotain vitun elitisti, epätasaarvo, fasisti last.fm:ää mutta kone paska lagaa ja vituille menee. Ja joku etuoikeitettu rikas perseennuolia yrittää mulle jotain päteä ja moralisoida tällaista tekopyhyyttä.

Itsepäinen kakara.

Koko tää juttu alkaa käydä melko naurettavaksi. Lupaan itselleni, että kirjoitan jotain järkevää, lupaan itselleni, että opin taas laihduttamaan, lupaan kaikille, että olen kiltti tyttö. Aloitin taas viime viikolla oksentamisen. Turhauttavaa, kun ei muuten laihdu. Ei sillä, ettenkö sitäkin reikää taas äkkiä täyttäisi jollain lihottavalla.

Mulla on sellainen fiilis taas, että tää on ihan pelleilyä. Ei mulla oikeesti mitään syömishäiriötä ole, kun oon tämmönen pullukka. Jokainen mun tuskalla hankittu lihas on muuttunut rasvaksi, ja nälän täyttämät päivät vaihtuneet loputtomaksi ruuan ahtamiseksi. Ei ihmekään, että lihoan. Eilen kävin lyhyellä lenkillä, minkä jälkeen olin aivan kuollut. Hävettää ihan, kun ennen jaksoi helposti juosta saman monta kertaa ja lujempaa tahtia. Onneksi edes kaunis sää kannustaa juoksemaan. Ei se varsinaisesti enää mielialaa nosta, sillä kun oranssinhohtoisessa ilta-auringossa talsin tyhjää tietä eteenpäin, tuntuu vain siltä, että nyt olisi hyvä lopettaa kaikki. En oikein tiedä. En usko, että olen enää kovin itsetuhoinen. On sitä paljon huonomminkin mennyt. Masennus taas on niin häilyväinen asia minulla, että siitä en voi usein sanoa varmaksi. Itseinho taas syö minut sisältä ontoksi.

Olen ajatellut järkevän laihdutuksen aloittamista, mutta tiedän, ettei minusta ole siihen. Vaihtoehdot ovat syömättömyys ja epäonnistuminen. Olen saamaton kakara.

Haluaisin tehdä jotain vappuna. En kyllä tiedä jaksaako kukaan lähellä asuva kaveri viettää aikaa mun kanssa.

Ei mitään.

Oon sosiaalisesti kehitysvammainen. Lupasin jatkaa kirjoittamista, muttei sitten huvittanutkaan. Nyt en ole jaksanut edes lukea muiden kirjoituksia, enkä tiedä yhtään miten teillä menee. Kamalan turha olo. Oon kuin epätoivottu vieras. Ruudun tällä puolen olen jotenkin yrittänyt tavata enemmän kavereita, mikä on jollain tasolla onnistunut, mutta tuntuu vain että pinnallisesti. Viime viikolla tapasin kolme todella rakastan ystävää, joita en ollut kunnolla nähnyt puoleen vuoteen. Juteltiin niintä näitä, mikä oli mukavaa. Olin kutenkin ihan järkyttynyt, mitepaljon yksi heistä oli muuttunut. Ennen niin arka ja kiltti tyttö oli muuttunut ryyppääväksi huumebileissä kiertelijäksi, jonka puhuessa kaksi muuta katselivat toiseen suuntaan kiusaantuneina. Lupasimme tavata useammin jatkossa, mutta katsoo nyt. Sen lisäksi, tuntuu että olen kasvamassa erilleen vanhimmata ystävästäni, joka on aina ollut minulle valtavan tärkeä, mutta nyt tuntuu eri ihmiseltä. Tuntuu etten tunne häntä. Enkä oikeasti enää tunnekaan.

Tänään kuitenkin vietin aikaa kahden koulusta tutun kaverin kanssa, joiden kanssa olen lähentynyt mukavasti viimeaikoina, ja myöhemmin seuraan liittyi Henkäys, jonka kanssa vietin loppu illan. Oli ihana kun on ihminen jolle voi puhua kaikesta. Suunnittelimme paljon jatkoa, mutten oikeasti vielä tiedä yhtään, mitä aion tehdä minkään suhteen. Olen ihan sekasotku. Tää bloggailu ei enää oikein inspaa. En enää edes muista, mitä piti kirjoittaa.

Voi piip. Kauhee nälkä ja kello on kohta 11.

Lights up

Olen päättänyt olla siis lopettamatta blogia. Se oli sellainen ajatus, joka nopeasti vain tuli päähän ja tuntui heti hyvältä. Pian kuitenkin tajusin, että tulisin katumaan päätöstä ja aloitan nyt paremmalla mielellä taas kirjoittamisen. Se kamala musta verho on nyt kadonnut, ja näen selkeämmin. Odotan asioita taas innolla, ja olen positiivisempi. Laihdutus suunnitelmakin on lähtenyt hyvun käyntiin, vaikka yänään onkin ravinto koostunut lähinnä sulkaamunista, sacher-kakusta ja kekseistä. Lenkille vain pikkupossu.

Pitäisi nyt vaan ruveta panostamaan niihin kavereihinkin. Mun sosiaalinen elämä kuolee. En enää osaa ottaa kännykkää käteen ja tekstata niille kavereille, joita haluaisin nähdä tai joille olen luvannut kirjoittaa. Ensi viikolla lupaan itselleni, että ryhdistäydyn.

Nyt on niin hirveästi kirjoitettavaa, että yritän ensin järjestellä kaikkea päässäni ja postaan sitten myöhemmin, ettei tule mitään sekavaa maratonkirjoitusta.

Lots of love

Olen nyt puhunut jonkin verran vanhempieni kanssa, ja päätimme, että on minulle parasta, että muutan Sukulaisten lähelle Tukholmaan, ja opiskelen leipuriksi, niin kuin olen aina halunnut. :) Muutoajankohta on kesällä, ja olemme jo varanneet minulle huoneen mukavassa solussa, jossa asuisi lisäkseni kaksi muuta henkilöä. Olen innoissani, mutta vähän jännittynyt. Jatkan toki kirjoittamista, mutta se tulee tapahtumaan ruotsiksi. Uskon, että tämä auttaa minua saamaan puhtaampaa ilmaa keuhkoihin, enkä ole koko ajan niin ahdistunut, kun saan aloittaa puhtaalta pöydältä. Eikä kotiinkaan ole kovin pitkä matka.

Aprillia...