Secrets.

Tein tänään jotain erikoista. Tyhmää rohkeaa tai lapsellista, en tiedä. Olen vain niin kyllästynyt olemaan yksin. Kirjoitin lapun. Kirjoitin sen jo edellisenä iltana. Saavuin kouluun muutamaa minuuttia myöhässä, ja kävin piilottamassa sen yhteen tyttöjen vessoista käsipyyhelaatikon ja seinän väliin niin, että yksi kulma pilkotti esiin, vain tyhjät käytävät todistajinani. Neljä tuntia myöhemmin kävin samassa vessassa, ja lappu oli kadonnut. Se ei myöskään ollut roskiksessa (kyllä, tongin vessan roskakoria), joten jonkun oli täytynyt ottaa se mukaansa. Olin hieman onnellinen, koska tiesin, että joku tietää.

"Mulla on ollut bulimia melkein kaksi vuotta.
Kukaan ei ole huomannut.

Mä olen ollut masentunut melkein koko ikäni.
Kukaan ei ole huomannut.

Halusin vain kertoa jollekulle."

Tänään näytettiin koulun juhlasalissa kaikille oppilaille ja henkilökunnalle kuviksen elokuvakurssilla tehtyjen leffojen "parhaimmistoa", ja tietenkin minun ryhmäni elokuva oli heti ensimmäisenä. Kuvasimme sen joulu- ja tammikuussa, ja oon aivan järkyttynyt miten selvästi mun painonheittely näkyy koko leffan aikana. Jolukuussa kuvatuissa pätkissä oon hoikahkossa kunnossa, sillä pidin aivan hirveetä rääkkiä, ja bmi oli 21,6. Tammikuussa kuvatuissa kohtauksissa taas lihosin hirveästi ja bmi oli 23. Sen jälkeen lihosin vielä paljon, mutta pääsin nyt takaisin siihen kahteenkolmeen, mikä on liika liika LIIKAA! Tää vaati rohkeutta, mutta laitan nyt ekan kerran ittestäni kuvan tänne blogiin (jollei sitä otsikkokuvaa lasketa, joka oli vähän aika sitten, mutta siitä ei näkynyt vartaloa.) Vasemmalla minä joulukuussa ja oikealla uudenvuoden jälkeen. Toivottavasti teille tulee parempi itsetunto. Mun ainakin on nolla.



Mun on vaikea käsittää, miten lihava nyt olen.

Didn't you know?

Voiko olla syömishäiriöinen vaikka syö?

Voiko tahdon voimalla muuttua ihmisenä?

Onko täydellisyyttä mahdollista saavuttaa?

Onko väärin toivoa, ettei kukaan tule ikinä olemaan onnellinen?

Kuka minä olen?

Wrath.

Onneksi olkoon minä. Leiriin on 13 päivää. Minun piti laihtua minimissään 6 kiloa, joista jopa yhden pystyin laihtumaan, kunnes eilen sen mystisesti lihoin takaisin. (!?) Mulla on kovat liikuntasuunnitelmat, mutta tänäänkin vain skootterilla huristelin kirjastoon ja kiertelin vaatekauppoja rauhallisesti. Liikuntatunnillakin istuin vain sivussa ottamassa aurinkoa. Hmm. Asennevika (y/n)? Hei nyt sain ihan kuningasidean! Danketan tunnin tässä kun lopetan kirjoittamisen, niin poltan edes ehkä pari hassua kaloria.

Eli siis neljä päivää koulua. Näin viime yönä aivan ihanaa unta. Olin aivan kamalan onnellinen, kunnes lopussa kaikki murhattiin. Apua rupee tässä ihan itkettämään tää elämä. Mutta se oli kuin leima siihen loppuun: Unelmat eivät ikinä käy toteen, bitch. Sen lisäksi heräsin kello 8:21. (koulu alkoi 8:05) Missasin juuri sen tunnin jota en olisi saanut, sillä nyt käsityönkurssin työni saattaa jäädä kesken, jollen torstai-iltapäivänä ole sitten todella ahkera. Jotenkin vapauttavaa, kun vaikka stressaa vielä koulu asioita, niin tietää, että se on pian ohi.

Masentavaa, kun en tiedä yhtään mitä kesällä teen. Joka päivä puhutaan kavereiden kanssa siitä, että "sit kun kesä alkaa niin mä vaan chillaan kaikki päivät, nukun pitkään ja otan aurinkoa", mut mitä mä oikeasti aion TEHDÄ? Yks kaveri ainakin (toivottavasti) muuttaa takaisin kaupunkiin kesäks, jollei sitten hässi poikaystävänsä kanssa Tampereella koko kesää, tai sitten ryyppää näiden ihmisten kanssa, joille mä olen verivihollinen, niin kuin viimekesänkin vietti. Ja hei, Sartsa perkele jos et oo kesällä enempää kuin yhen viikon täällä, niin puren sua perseeseen! :<< Ainoo toivoni on, että saan protulta uusia kavereita. Kivat vaan, että oon ainoa kaupungistani ja naapurikaupungistakin on vain yks hyypiö. Mutta olisiko se niin kamalaa, jos olisin kesän taas yksin? Voisin ajella skootterilla, valokuvata, lenkkeillä ja pitää kirjastoa elossa. Ja onhan USAnreissukin vielä tulossa. Lähden heinäkuun lopussa muutamaksi viikoksi Virginiaan.

Tän päivän syömiset on niin perseestä. Neljä palaa ruisleipää, kolme jyväsämpylää ja kuppi jugurttia ja mysliä. Sen lisäksi kolme mukillista soijamaitoa. Lähes kokonaan hiilareita! Ainoat pari grammaa proteiinia jugurtista, soijamaidosta ja leivän päällä olleesta juustosta. Ruokaremontti paikallaan?

Move!

Oho, taas meni viikko käymättä täälä. :/ No ei mulle mitään ihmeellistä ole tapahtunutkaan...

Mulle tulee vain kauhean paha mieli, kun niin moni ihminen täällä on parantumislinjalla, enkä voi periaatteessa sanoa siihen mitää, kun en itse siihen ole päässyt, ja pelkään angstailullani pilaavani jonkun hyvät suunnitelmat. Ja sitten taas on niitä, jotka tietävät mitä haluavat ja näkevät oikeasti töitä tavoitteeseensa pääsemiseen, ja minä vain yksin itselleni kaikkea lupailen, mutta kun pitäisi oikeasti jotain tehdä, menen täydelliseen lukkoon.

Eilen koulussa yksi uusi kaverini sanoi, että en ole ollenkaan oma itseni. Asiayhteys oli tietenkin eri, mutta ajattelin heti sitä, miten olen aivan eri ihminen, kuin pulitoista vuotta sitten. Ennen jaksoin päiviä syömättä pelkällä tahdon voimalla, kun nyt heikottaa jo kuudentoista tunnin syömättömyys. En osaa laskea enää kaloreita, suunnitella aterioita tai ruoka-aikoja. En enää karkaa juoksemaan illallisaikaan, vaan raahaan perseeni pöytään hiljaisesti ja annan sen levitä. En pysty ylläpitämään minkäänlaista järjestystä. Olen nukkunut lattiallani kolme viikkoa, kun muualle ei ole mahtunut, en ole kertaakaan muistanut tehdä koulutöitä ajallaan, ja koko pääni hajoaa pieniksi sirpaleiksi, joita en hajamielisyyksissäni muista kasata taas uudelleen kokoon. En ole selvillä viikonpäivistä tai kellonajoista, olen valtavan heikko, ja tuijotan reisiäni taukoamatta. Heijastukseni muuttuu koko ajan hirveämmäksi ja löydän itsestäni koko ajan uusia vikoja. Mulla ei ole enää minkäänlaista käsitystä siitä, miltä oikeasti näytän. Itse näen vain ruman ja alati levenevän ihmisen haamun.

Ainakin protukirje tuli tänään. Kuudestatoista leiriläisestä yksitoista minut mukaan lukien on tyttöjä. Kymmenen minua kauniimpaa ja laihempaa tyttöä. Aiempi innostus on muuttunut kauhuksi. En pysty uimaan leirillä, reisissäni on arpia, ja perseeni on kuin valtava perunasäkki. Miten voin edes käydä suihkussa? Vaihtaa vaatteita, syödä niiden ihmisten kanssa? En normaalisti koskaan itke, paitsi kun saan jonkilaisen ahdistuskohtauksen, mutta nyt tunnen palan kurkussani. Oikeastaan ainoa keino, jonkia tähän hätään keksin, on lopettaa syöminen kokonaan. En mä syömällä laihdu.

Sleeping in the deep sea.

Lauantai oli ihana. Vaikka sää oli kuin noidan pyllystä, nautin shoppailuretkestäni uskomattoman paljon, pääasiassa koska sain viettää sen rakkaan Henkäyksen kanssa. Ihana, miten toiseen ihmiseen voi luottaa ja tukeutua. Ostin paljon vaatteita ja muita asusteita, joissa tunnen itseni kauniiski, ja ehkä jopa hoikemmaksi. Rahaakin kyllä meni, mutta yhtään ei kaduta. Enää en onneksi tuhlaa omaisuuksia ruokaan. Yh.

Olen tajunnut, että tunnun kannustavan muita ihmisiä syömishäiriöön alitajuisesti. Koulussa minulla on kaksi normaalipainoista kaveria, jotka molemmat pitävät itseään lihavina, ja puhuvat ajoittain myös painostaan. Uskon, että toinen on tarpeeksi herkkä siarastuakseen syömishäiriöön, jollei sitten jo ole. Hän jättää usein syömättä, kun me muut mässäilemme muiden köksän keksit silmänräpäyksessä. (Voi ironiaa, maikka uhkasi seiskalla vielä pudottaa köksän numeroani, kun en koskaan tunneilla syönyt mitään.) Tänään sitten rupesin ruokalassa vitsailemaan syömishäiriöistä, kun ruokana oli ihan oksennuksen makuista ruokaa, jota en pystynyt syömään.

"Hei mä oon tajunnu, et oon anorektikko, kun mä en ikinä syö mitään. Ja sit mulla on samaan aikaan bulimia, kun oksennan kaiken mitä syön. Mulla on jotenkin mahtunut kaikki maailman syömishäiriöt samaan pakettiin. Hei Tane, mennääks oksentaa? Ai, ei. No ei mitään, mulla jäi muutenkin mun hammasharja kotiin."

Hei, itseironia, dudes. En dissaa ketään.

Myöhemmin, kun sanoin meneväni vessaan, kysyi toinen kaveri, että nytkös meet sit laattaa. Vastasin naurahtaen, että tietenkin, vaikka he tuskin tajusivat, että olin tosissani. Vessassa kuitenkin tajusin, etten halua tuottaa ystävilleni pettymystä, tuijotin itseäni hetken halveksien peilistä, ja palasin takaisin pelaamaan korttia.

En tiedä olenko vielä blogissa kertonut, että oon kauhea vidoepelinörtti. Mulla menee välillä aivan naurettavan paljon aikaa pleikkarilla ja koneella, kun pelaan joitain pelejä. Ja silloin kun en pelaa kuuntelen pelimusiikkia. (Juuri nytkin.) Eilen aloitin taas pelaamaan suosikki peliäni, jota en ole pelannut pitkään aikaan. Muistan, kun neljä vuotta sitten erän suosikki ohjelmani tuli joka tiistai yö joskus kahden aikaan. Heräsi nsitten salaa katsomaan sitä, kun muut nukkuivat, ja kun se loppui, pelasin aamuun asti pleikkarilla tätä kyseistä peliä. Tulee aina hirveä nostalgia pommi kun ajattelen niitä jännittäviä öitä, joiden jälkeen makasin kuin vihannes koulussa.

Auringon lapsi.

Aamulla herään kuudelta ja ajattelen, etten voi mitenkään nousta. Sitten muistan, että koulu alkaa vasta kymmeneltä, ja nukun tyytyväisenä vielä kaksi ja puoli tuntia. Herätessäni olen yksin talossa, joten en syö aamupalaa. Koulussa syön pinaattilättyjä hyvällä halulla kaverini kanssa.
"Että onkin nälkä", hymyilen. Iltapäivällä musiikinopettaja vie ryhmämme vesitornin baariin jäätelölle palkinnoksi vuoden aherruksesta. Otan suklaata. Syön hitaasti ja annan sen sulaa auringossa. Lähtiessäni jäljellä on vain vohveli.
"Hyi, hiilareita", ajattelen ja mietin, mitä sillä teen.
"Niko tykkäätkö vohvelista?"
"En"
"En mäkään"
"Heitä se jonnekin, ei kukaan huomaa"
Tökkään vohvelin pystyyn kukkaruukkuun vaivihkaa, ja hän hymyilee. Eipä hymyilisi jos tietäisi...

Kotiin ajaessani, päässäni pyörii se kirottu jäätelö. "Olipa hyvää, saasta!" Kierrän aurinkoista metsän poikki halkaisevaa tietä, jota pitkin viimeksi kuljin ala-asteella. Kaikkialla on kaunista ja lämmintä. Kypärän läpi virtaava ilma puhdistaa myös ajatukseni. Moottori hurisee ilosesti ja ajaa minut kotiin.

Kotiin saavuttuani syön soijajugurttia, johon sekoitan kaksi lusikallista proteiini jauhetta. "Terveellistä, turvallista". Seitsemältä syömme illallista. Soijasuikaleita, pinaattipastaa ja salaattia. Sateenkaari katoaa kusenhajuiseen vessanpönttöön. Tulen koneelle.

Huomenna menen Helsinkiin shoppailemaan kesävaatteita ja tapaan ihanan ja kauniin Henkäyksen. En malta odottaa. Suunnitelmissa on syödä yksi jäätelö päivän aikana. Ei muuta. Haluan ostaa jäätelökojusta jotain ihanan makuista jäätelöä ja nauttia siita merituulessa. Rakkaus polttaa kaloreita. En minä yhdestä jäätelöstä kuole.

Tangerine for a head.

Kahden päivän aikana olen vaalentanut hiukset kahdesti ja värjännyt kerran. (Joo älkää ruvetko saarnaamaan, tiedän että se on pahaksi hiuksille jne.) Äiti oli valittanut jo pitkään siitä, että hiukseni olivat liian tummat ja minun pitäisi saada ne takaisin luonnollisen värisiksi. Olin värjännyt niitä tumman violeteiksi ja ruskeiksi nyt pari vuotta, kerran välissä ollut vaaleat. Nyt kumminkin mutsi antoi käteen rahat ja käski hoitaa homman ja niinhän tein. Ensimmäisen vaalennuksen jälkeen näytin mandariinilta. Ihan oikeasti. Menin kouluun pipo päässä, enkä ottanut sitä hetkeksikään pois, vaikka opettajat valittivat. Tänään sitten menin koulun jälkeen ostamaan uuden vaalennusaineen ja vaalensin uudestaan. Vieläkin näytin hedelmältä, mutta tulos oli jo parempi. Sitten kävelin vielä kauppaan ostamaan värin, jotta saisin itsestäni ihmisen näköisen. Nyt hiukset ovat oikeastaan aika vitun rumat, muka blondit pinkki-oranssi-kelta-vaaleat, mutta ehkä sitten heti kesän alettua menen kampaajalle hankkimaan kunnon värin. Argh, vihaan hiuksia.



Arvatkaa muuten kuinka paljon vituttaa tulla kouluun skootterilla, kun meidän parkkitilaa on nyt vähennetty. Koulun edessä on todella iso parkkipaikka, joka on aina alle puolillaan, ja nyt mopoilijoiden pitää kaikkien mahtua sellaiselle kymmenen metrin pätkälle jostain ihmeen syystä, ja nyt onkin sitten melko taitolaji mahduttaa menonsa johonkin väliin. Ja koulun jälkeen oon aina kuolla häpeään, kun helvetin 2-tahti mopoilijat sukkelasti sujahtaa mun ohi vaan, kun pitkään lämmittelen skootteriani, ja ensimmäisen muutama kymmen metriä pitää vielä potkia vauhtia, jos on kylmä sää. Ne vaan tööttää ja nauraa, kun pörräävät ohi. Tööt tööt hah hah! Ainakaan mä en haise moottoriöljylle.

Tulipas random postaus.

Läskit kuolee yksin.

Viikonloppu oli aivan loistava. Sarkasmi. Perjantaina kyläilemään tuli täti, sen kuvottava mies ja serkku. Vietin illan omissa oloissani mietiskellen ja kattoen teeveetä. Aikuiset kännäs pihalla ja kun kerran menin niille juttelemaan masennuin niin, että kevälin pois ja menin huoneeseeni itkemään. Itkin vissiin ekan kerran sitten uuden vuoden. Ja sitten tuli itkettyä lisää illan mittaan. Yritin piilottaa kyyneleet vesilasiin, mutta tärisin niin paljon, että vettä valui pitkin käsiäni. Mutta ei kukaan edes huomannut. Myöhemmin yollä huusin vanhemmille jokin verran ja kun piilouduin tietokonehuoneeseen, jotta saisin olla hetken yksin ja rauhoittua, he alkoholille haisevina yrittivät tulla esittämään huolestunutta. Eilinen meni koko päivä yöpaidassa haahuillessa ja hiljaisena. Tänään rupesin vasta puhumaan vähän enemmän. 

En oo käynyt ulkona pitkään aikaan, mutten kovin paljoa ole syönytkään. Vähän vähemmän ehkä kuin normaalit ihmiset. Huomenna alan ehkä taas laihduttamisen. En aio kuvailla dieettisuunnitelmia tarkemmin, sillä tiedän, miten moni täällä on paranemasaa. Tiedän vain, etten voi jatkaa näin. Oon hetki hetkeltä kuvottavampi.